Mikä siinä on?

Mikähän siinä on? Minulla ei ole mitään yksittäistä soitinta mistä tykkäisin eniten. Kitara voisi periaatteessa olla sellainen (aah sähköskidu...ooh akustista) mutta on olemassa "ei kitaraa" -päiviä. Sellaisina päivinä yleensä on mennyt jotenkin elämä huonosti, niin huonosti ettei edes perus rämpytykselle ole sijaa.

Viha-rakkaus-suhde kitaraani:

Asiahan on niin, että saatan tarttua kitaraan ja soittaa sitä tunteja peräkkäin ja näin käy monesti viikossa(every f*cking day). Siinä vapautuu kaikki se paha, mitä koulussa on niskaan karttunut. Mikähän siinä on? Tekemisen ilo, tekemisen ilo.
(<- Kuva on ilmaisutaidon harjoituksista, joten en minä noin ruma ole...vaikka lähelle se menee :D) Kappaleita joita olen viitsinyt katsoa ja opetella edes vähän on Nirvanan Smells Like Teen Spirit, Deep Purplen Smoke On the Water, Disturbedin Down With The Sickness, Stricken(säestyskulku, ei varsinaista), Land Of Confusion, Pain Redefined ja epämääräisempien yhtyeiden epämääräisemmistä biiseistä Cruel Angel Thesis sekä Red Fraction. Vain muutaman olen vienyt katkeraan loppuun asti, mutta tykkään yhdistellä biisejä itse omiin mystisiin kehyksiin :D

Mutta kun tekemisen ilo loppuu alkaa karvas alamäki. Sormet ovat paskana kun plektra onkin pudonnut kitaraan, ja sormien paskanaolo haittaa puolestaan jo ennestään kurjaa pianonsoittoani. Fubar, fubar on palannut. Ja toinen paska puoli on se, että kusen soittamisen täysin tuntemattomien ihmisten edessä. Mikä siinä on?